Nyt on sitten koettu mielenkiintoinen junamatkakin – matkustelen tässä juuri Lahteen, yhden pakollisen jutun takia. Nooh, ensinnäkin huomaan, että mitä vittua, juna on täynnä ihmisiä, luulin toki että koko juna olis suurinpiirtein tyhjä.                                                                                               Toiseksi, itseni yllättääkseni istun ravintolavaunussa tuoppi kätösessä (jota en edes maksanut). Nooh – päädyn istumaan joidenkin noin sataseitkytvuotiaiden pöytään. Ei se mitään – ne tarjos mulle sentään parit bisset. Mutta muu ravintolavaunu suorastaan näytti pursuavan hyvännäköisiä mieshenkilöitä.                                                                                   Lisäksi, joku vitun eisuomalainen (en ole rasisti yleensä) ahistelee mua – ei muuten mitään, mutta jos sanon, että EIEIEIEIEI EEEEEEI, niin silti lääppii ja nyt se näköjään n. sekunti sitten tunki mua vastapäätä tänne ravintolavaunuun. Niin ja – se toki yritti aikasemmin pusutella mun kanssa, mutta mua ei oikein lämmittäny ja se on silti iholla ja ääääää.

No mutta, yöjunat on vallan jänniä -  Jotenkin tuntuu, että kaikilla on joku myötätunto kaikkia kohtaan – kun kukaan ei ole siellä rakkaassa kotisängyssä nukkumassa.

Lisäksi mun mielen pikkusuuriin syövereihin on TAAS TAAS syöpynyt Mister Korsto. Miksi? Ai miksi? Varmaan, kun hän ei pariin viikkoon ole puhunut oikein mitään (kyllä kerkesin jo unohtaa)– ja sitten yhtäkkiä taas puhuu ja on ihana ja niiin. Että sillain. Mister Korsto on IHANA. Siis ei ole. ON. EI. ON. Ei. ON. Mikä vittu siinäkin on, että on niin vaikia myöntää itelleen, että pitää jostain ihmisestä enemmän tai vähemmän? Pitää muka aina olla hirvittävän Omaehtoinen ja ei-ihastunut. Ihanko sen takia, että on niin Neiti HELEMI? Siksikö? SIKSIKÖ? Varmaan just siksi.  Miksei vois vaan rauhassa olla sillai – että Hei olen Helemi ja olen nyt ihastunut ja lisäksi teen vielä jotain asian eteen? Sitäpä mää jäänkin tänne pohtimaan – kun vihdoin se mutukin katosi mun iholta.