Neiti I vittuili mulle torstaina, että oon ihan rakastunut Korstoon. No siis. En ole. Tai olen. Tai en minä enää edes muista, miltä tuntuu olla rakastunut. Missä menee se raja? Missä vaiheessa on lupa ja oikeus olla rakastunut? Vai onko se luvallista ja oikeutettua aina? Miksi? Minä en oikeastaan muista miltä koko helvetin rakastuminen edes tuntuu.. Koska olen viimeset kaks vuotta vetänyt tukka putkella ohi kaikesta, mikä vois vähääkään tuntua liikaa, joka johtuu siitä, että en halua tulla satutetuksi. Enkä toki itsekään satuttaa ketään, jonka tosin varmasti olen tehnyt, tahattomasti ja tahallaankin. ja vieläpä monesti.

Mun kohdalla päästään taas siihen jo aiemmin sata kertaa esitettyyn kysymykseen, miksi on niin vaikea heittäytyä ja myöntää ? Kertoa toiselle? esimerkikse tunteistaan.

Mulla on tunnettuna bilettäjänä _AINA_ helppo laittaa ne tunteenpaljastus -viestit/sanat/soitot/puheet kännin piikkiin, vaikka ne olisivatkin puhtaasti totta. Mun pienet vihjaukset sun muut sellaiset voi ajatella läppinä. Minä olen hankala, ja sen takia minulle ollaan hankalia. Minulla on _oikeus_ ja _lupa_ ihastua ja rakastua ihan kehen haluan, ihan milloin haluan... mutta en tee sitä. Koska rajoitan itseäni. Haluan olla vain puoliksi, vähän, pienesti, ei niin vakavasti, nätisti, sievästi, osaksi... tai sitten en halua, en vain uskalla olla muutoin?

Ja miksi tänään ? Tänään Mister Korsto oli tapansa mukaan Facebookissa aamulla, mutta herra ei oikein puhunut mitään. Ja mua alkaa heti epäilyttää. Oliko ne eiliset sen puheet vaan läppiä? Ja mun vihjaukset luultuja läppiä?